…kun keskinkertaisuudesta tehdään hyveitä
Jos muistan oikein, mietin ajaessani halki lumisen maalaismaiseman aamun hautajaisiin, psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti aikoinaan tutkielman kateudesta. Totesi sen saavan vahvistusta demokratiasta.
Ehkä muistan sen näin, koska ymmärrän hänen ajatteluaan. Voihan sitä noinkin ajatella.
Joogassa tekeminen on olemista. Kun kotiin tarvittiin pöytä, isä meni kansalaisopistoon, siellä kun oli järeät sahat mahonkia varten. Ja teki omanlaisensa pöydän.
Muiden ihmisten elämä koskettaa aivan erityisesti, merkityksellisesti. Sukeltaessaan toisen elämäntarinaan ja eläessään hetken hänen maailmassaan, sitä löytää itsestäänkin aivan uusia ulottuvuuksia. Toisen elämä muuttaa meitä.
M, jota olin menossa siunaamaan haudan lepoon, oli elänyt elämänsä näiden peltomaisemien keskellä hyvin luovasti. Hän loi uutta viljelemällä maata ja hoitamalla karjaa. Hän oli yhtä tekemisensä kanssa.
Kateuden perusta lienee Schalinin mukaan varhaislapsuuden kokemuksissa. Päättelen että ne taas taitavat työntää juurensa elämänhaluun: lapsen vaistonvaraiseen henkiinjäämisen tarpeeseen. Jos et usko, niin katso vaikka linnunpesässä toisiaan tökkiviä poikasia. Miksi toi sai taas madon ja minä en koskaan… 😀 Sama nokkiminen jatkuu sitten työpaikoilla.
Kateuden pelko nujertaa monet. Ei siis ihme että varsinkin virkahierarkioissa keskinkertaisuudesta palkitaan. Keskinkertainen elämä huutaa: katsokaa minua miten kiltti olen, miten hyvin osaan noudattaa ohjeita. Mitä keskinkertaisempi ja hiljaisempi olet, sitä vähäisempi mahdollisuus on, että muut huomaavat sinut.
Kaikkea leimaa tylsyys, pinnallisuus ja lahjattomuus. Jopa niin että typeryydestä tehdään julkinen hyve. Erilaisuuden kitkemiseksi on koulutettu ihan ammattikuntia, perustettu virkoja. Meitä kannustetaan lapsesta pitäen tekemään ainutlaatuisesta elämästämme muiden neuvojen mukaan elämistä ja tavaroiden omistamista.
Tuota ei tule arjessa ajatelleeksi. Vasta kun toisen erilainen oleminen tai tekeminen haastaa oman tekemisen, joutuu kateuden kautta ottamaan kantaa omaan elämäänsä.
Siksi jooga- ja pilatesryhmissä on hyvä olla. Siellä tekijää ja tekoa ei voi erottaa toisistaan, ja tekemisestä tuleekin olemista. Olemisen kokemista liikkeessä. Oman kehon kuuntelua. Tekemisestä tulee itseisarvo.
Kun ihminen keskittyy omaan olemiseensa, hän ei pysty vertailemaan tekemistään kenenkään muun tekemiseen. Kateuden tunteelle ei ole tarvetta. Ei itselleen voi olla kateellinen.
Siksi kun itsessään läsnä oleva ihminen tekee vaikka pöydän, se on hänen mielensä mukainen pöytä. Mallia voi katsella muualta mutta valinta on oma. Ja kun tällainen ihminen luo lantaa, se tehdään niin hyvin että aamulla voi peilin edessä katsoa itseään silmiin ja nauraa: tulipahan tehtyä täydellinen lannanluonti, näin on hyvä.
Siksi monet eivät pidä joogasta. Siinä kun joutuu kohtaamaan itsensä. Joogassa tekeminen ja oleminen ovat yhtä arvokkaita. Ja olla voi myös tekemättä… 😀
Ja kun tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat itsessään arvokkaita, muuttuu jokainen hetki ikuisuudeksi. Asioilla ei ole vain välinearvoa. Niillä on myös itseisarvo.
Siksi ainoa oikea tapa tehdä jotain on tehdä se kaikesta sielusta niin, ettei kukaan toinen voi sitä paremmin tehdä.
Siksi että kukaan toinen ei voi olla minä.
Kun käännyn isolta tieltä hautuumaalle johtavalle kärrytielle, huomaan jäniksen istuvan kuusen alla. Katsomme hetken toisiamme. Jänis ja minä. Lumihiutale laskeutuu sen nenänpäähän. Ajattelen miten ihanaa elämä on.
Jooga ja pilates 