Kiersin Sulosaaren pohjoiskärjen kun kajakki kaatui.
Olin melonut Hopeasalmen kauniiden siltojen ali ja lasketellut myötäisessä kohti Kyrönsalmea. Tarkoituksena oli kokeilla itselleni uutta kajakkimallia ja meloa pari tuntia rantoja pitkin Haapalahteen ja sieltä takaisin Suottasaaren kautta Savonlinnan vierasvenesatamaan. Vähän aikaa aikaisemmin ohi oli ajanut sisävesilaiva, ja suojaisan saaren jälkeen kalliosta takaisin kimpoava ristiaallokko pääsi yllättämään.
Takaisin pääseminen ei koskaan ole helppoa. Kesken leppoisan rantojen ihastelun oletkin yhtäkkiä väärinpäin vedessä! Tunne on uskomaton! Istut ihan samassa asennossa ja samassa paikassa kuin ennenkin, melakin on samassa asennossa kädessäsi; ainoa mikä erottaa nyt-hetken menneestä on että olet takapuoli kohti taivasta etkä pysty hengittämään! 😀
Jos ranta on lähellä, voit uida sinne ja kerätä itsetuntosi rippeet samalla kun kuivaat kajakin. Jos taas ranta on kaukana, sitä joutuu tekemään työläitä temppuja päästäkseen takaisin. Mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen. Korvat ovat täynnä vettä, vaatteet märät ja itsetunto mennyt. Melontaan tulee arkuutta ja koko ajan joutuu tarkkailemaan kajakin liikkeitä. Rentous katoaa.
Takaisin melontakouluun
Jälkeenpäin huomasin miten ihanan koulun taivaanisä taas tarjosi! Niinhän se melonta on kuin elämä itse!
Kun elämässä kaikki kääntyy päälaelleen, mikään ei ole enää kuin ennen. Yksinkertaiset asiat muuttuvat kummallisiksi kun työpaikka menee, rakas kuolee tai kumppani pettää. Jokainen liike pitää tarkasti miettiä: mitä merkitystä tällä on eteenpäin pääsemiseksi? Ja minne ihmeeseen sitä ollaan menossa? Rannalla vilkuttavat katoavat tai katselevat muualle. Kukaan ei tartu heittoliinaan.
Samalla kun omat ja muiden tekemiset kyseenalaistetaan, joutuu miettimään missä liemessä sitä onkaan kellunut eli mikä kannatteli kajakkia. Mikä ihmeen puhuri kajakin kaatoi? Ja oliko se parikajakissa mukana istunut sittenkään aito ihminen vai oman mielen harha.
Siinä varusteita kuivatellessa totesin, että sisäinen mielentyyneys – sielun syvin osa, jota joku voi myös jumalaksi halutessaan kutsua – on jokaisessa meissä. Siitäkin huolimatta, että aaltojen illuusio saattaa viedä mukanaan. Liikkeen alta liikkumattoman löytäminen on elämänharjoituksen päämäärä.
Keula kohti taivaanrantaa!
Siispä takaisin kajakkiin! Etsin suojaisan lahden kun en heti uskaltanut aavalle lähteä. Kokeilin kajakin kelluvuutta eri asennoissa ja huomasin, miten väkinäiseksi melonta muuttuu ellei tule osaksi vettä, tuulta ja kajakkia.
Lähtiessäni poukaman suojasta kajakki kulki kuin unelma vastatuuleen. Siispä – kummallista kyllä – opettelin uuden tavan: vastatuulessa lepäsin, myötäisessä olin tarkkana ja sivutuulessa taistelin! Ja nauroin hulluna tuuleen: elämä, Here I am!
Jätä kommentti