Asuin lapsena Savonlinnassa Horsmankatu 11:ssä. Talo oli semmoinen sokkeloinen ja kaksikerroksinen vanha rintamamiestalo. Oli se pienen rempan tarpeessa, sieltä täältä porraslauta tai maalipinta repsotti, jossakin roikkui vähän kattopeltiä tai ränninpäätä. Nurkat narisi. Talolla oli oma luonne, jos tiedät mitä tarkoitan.
Koko kadun pituudelta kouluikäisiä lapsia, joka talossa vähintäin kolme. Seuraa löytyi aina. Kadun varrella oli sen verran porukkaa että jalkapalloonkin saatiin molemmat joukkueet.
Kuistin alla oli aarrearkku!
Me penskat teimme toivioretkiä läheiselle kaatopaikalle. Tuliaisina oli kaikenlaisia mielenkiintoisia muttereita, rikkinäisiä moottoreita, keinukatkaisijoita ja hienoja pulloja. Ja peltirasioita. Kaikkea erittäin tarpeellista romua. Onko sinulla ollut koskaan vihkoa, johon olet liimannut mielettömän paljon erilaisia etikettejä. Minullapa oli.
Varsin ihana paikka oli vanhan talon kuisti. Kuistilla oli siipensä loukanneella variksella oma paikkansa ja metsästä löydetyllä oravanpojalla pesänsä. Molemmat tietysti kuolivat mutta se on eri juttu. Kuistin penkillä saattoi istua sen aikaa kun aikuiset selvittelivät välejään. Lämmin kesätuuli toi penkille tuoksut takapihalta. Vuokraisäntä kuivatti pyykkinarulla muikkuja. Lokitkin tykkäsivät, rakastin lokkien valkeaa liikettä syvänsinistä taivasta vasten.
Ja kuistin alla oli aarrepaikka!
Kaatopaikan vanhaan peltirasiaan olin kätkenyt tinapapereita, itse tehdyn merirosvokartan, katkenneen veitsen ja julmetusti pullonkorkkeja ja tulitukkilaatikoiden etikettejä. Jännitys mahassa kipristellen välillä hautasin aarrearkun kuistin alle hiekkaiseen maahan, välillä kaivoin sen esiin. Aina yhtä yllättyneenä avasin kannen ja kaivelin kiilteleviä esineitä.
Menetkös siitä, kärpänen!
Kesän ohjelmaa tehdessäni löysin itsestäni jälleen pikkupojan; sen, joka maha jännityksestä kipristellen kaivelee aarteita esiin.
Sitä odotuksen iloa, toiveiden täyttymyksen värittämää riemua! Miten ihanaa on talven kylmän henkäyksen vähitellen laantuessa kesän lämpö, auringon kilo näyteikkunoissa, ihmisten vapautunut nauru. Värikkäät kesäasut ja elämänilo! Miten sitä voikaan kaivata varvastossujen läpsyntää ja kärpästen surinaa!
Ja kaiken tämän keskellä ilo omasta kehosta ja sen eloisuudesta! Ilo omasta eletystä elämästä!
Siis juuri se tunne, kun löytää sokkeloisen ja salaperäisiä vintinloukkoja ja kellarikomeroita sisällään pitävän kehonsa salaisimmasta sopukasta aarrearkun. Aarrearkun, johon on vuosien ajan säilönyt kaikkea mielenkiintoista. On se sitten ollut kiusallista, ihanaa, pelottavaa, rakasta, noloa, suloista, toiveita herättävää, haluja hillitsevää, äklöttävää tai mujevaa. Mitä enemmän elämää, sitä suurempi arkku!
Paistakoon aurinko aina sydämeesi, ystäväni!
Se aarrearkku on oma mielemme, alitajuntamme. Se rakas ja kallis paikka. Se paikka, jota niin voimakkaasti suojelemme, jossa olemme kaikista haavoittuvimpia; no, tiedät kai: mielemme ydin.
Voi miten toivoisin, että jokainen voisi avata sitä aarrearkkuaan ensi kesänä. Raottaa varovasti. Kurkistaa vatsa ihanasta odotuksesta kipristellen mitä kaikkea jännittävää oma mieli sisältää. Penkoa sitä juuri sen verran kuin mielenkiintoa ja uskallusta riittää.
Haluaisin laittaa varpaat viileään veteen
Voisiko Joogaopisto olla se paikka, jossa mielen syviä sisältöjä voisi turvallisesti lähestyä? Tietäen, että siellä sinua kunnioitetaan ja arvostetaan. Että herkälle ja pakoilevalle mielelle on siellä tilaa. On tilaa unelmille ja pettymyksille, orastaville toiveille ja toteutumattomille tulevaisuuksille. On tilaa sekä liikkeen että liikkumattomuuden kautta tutustua omaan kehollisuuteensa. Elämä voisi olla kuin laittaisi varpaat kesähelteellä viileään veteen.
Hetken aikaa maailmasta vetäytymisen ja uudelleen latautumisen päätyttyä astua ovesta keskikaupungille, suoraan lomalaisten kesähälinän keskelle. Keskelle elämää ja tapahtumista.
Ja miten hyvältä tuntuu palata ihmisten ilmoille ihanan harjoituksen päätyttyä. Elää kesä, sen tuoksut, värit ja lämpö – ihmisten touhukas ja välitön vilinä ympärillä. Mennä vaikka vielä uimaan, tai pihaa rapsuttamaan tai lippakioskille jäätelölle. Soittaa äidille tai isälle ja kysyä kuulumisia. Kysyä naapurilta tarvitseeko se apua sen pihan kanssa. Moikata tuttuja torille kävellessä.
Tietäen, että jokainen hetki tässä ihanan kauniissa maailmassa on elettävä, niin että se muuttuu osaksi omaa salaista aarrearkkua!
Aarrearkkua, joka jollekin on täyttä roskaa; toisille, samanmielisille, pohjattoman ilon lähde. Se ilo tulee siitä, että juuri sinä olet löytänyt oman sisimpäsi, oman aarrearkkusi. Oman ihmisyytesi. Että sinusta on tullut sinä! Suurempaa ilon lähdettä ei voi olla. Sinusta on tullut sinä!
Ihanaa ja vapautta säteilevää kesää sydämeesi, ystäväni!
Jooga ja pilates 